Joskus toivoisin, että olisit yhä täällä. Voisit puolustaa mua, sanoa että tässä on mun lapseni niin kuin silloin kun olin ala-asteella ja naapurin mies tuli huutamaan mulle. Sä voisit kertoa mulle mitä mun pitää tehdä. Sä voisit kuunnella ja ymmärtää mua. Ja sulle mä olisin se tärkein.
Toisaalta mä mietin, että jos sä olisit täällä, niin missä mä mahtaisin nyt olla. Ehkä mua ei oltaisi heitetty ulos oppilaskunnasta yläasteella, koska mä en saanut osallistua "koulutusleireihin" joilla poltettiin tupakkaa ja juotiin siideriä muumipulloista. Ehkä mä en olisi nauttinut mun ensimmäistä kaljaa 18- vuotiaana. Tai ehkä mä olisin kirjoittanut silloin kun muutkin ja saanut monta eximiaa. Ehkä ja ehkä.
Mä en ole masentunut, en sinne päinkään vaikka tää saattaa siltä kuulostaa. Mä olen hyvinkin iloinen ihminen, nautin mun elämästä ja kaikesta mitä se mulle on antanut, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta... Joskus mä vaan HALUAISIN sut tänne. Vaikka mä ehkättelen taas itsekseni ajatellen, että mulla ei olisi mun avopuolisoa ja saunallista kaksiota, jos sä et olisi mennyt pois.
Mua ärsyttää, kun ihmiset äidittelee ja mutsittelee äitejään, niin kuin sillä ei olisi mitään merkitystä. Niin kuin sillä ei olisi merkitystä, että mä vaihtaisin vaikka mitä että voisin sanoa sulle vielä kerran äiti. Että sä kieltäisit mua juomasta opintotukea, tupakoimasta, hankkimasta kotieläimiä. Pitäisit viikon mykkäkoulua koska mun opinnot viivästyy. Antaisit mulle rahaa vuokraan vaikka tietäisit että parhaalla kaverilla on synttärit.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti